keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Epäonnea matkassa

Viime postausta kirjoittaessa fiilikset eivät olleet parhaimmasta päästä. SM-kilpailut olivat pelkkä iso pettymys ja oikeastaan koko kausi oli jotain ihan muuta, kuin mikä oli tavoite. Jossain kohtaa keväällä näytti varsin valoisalta, oli sellainen olo, että olisi ehkä jo meidän vuoro. Koko kauden ajan oli tunne siitä, että on pakko pärjätä ja pakko kehittyä. Pakko täyttää odotukset, vaikka eihän kellään varmasti sellaisia edes ollut ainakaan siinä mielessä, että olisi pakko menestyä.

Kuitenkin siinä kohtaa, kun SM-kilpailut olivat ohi ja ketutuksesta selvitty, helpotti. Juniorivuodet olivat periaatteessa meidän osalta paketissa, ja oli mahdollista kääntää uusi sivu esiin. Yhtäkkiä tajusin, että elämä on paljon helpompaa ja hauskempaa, kun keskittyy nauttimaan siitä mitä tekee, eikä koko ajan kyttää, oliko joku täydellistä vai vain hyvää tai - mikä pahinta - keskinkertaista. Toki edelleenkin auttamattomana perfektionistina ja kunnianhimoisena ihmisenä pyrin parhaaseen lopputulokseen, mutta nykyään en saa ihan niin pahoja näppylöitä jokaisesta asiasta treenissä, joka ei ole juuri sellainen kuin mitä toivoisin.

Loppukesästä meillä alkoikin huikea nousukausi treeneissä, vaikka vielä yhdet epäonnistuneet kilpailut kävimmekin. Kaikki sujui helposti ja joka viikko olimme kehittyneet edellisestä. Pääsimme harjoittelemaan jo kohti nuorten ratsastajien luokkien asioita, kuten suunnanvaihtoja suluissa, sarjavaihtoja ja piruettien alkuja. Ennen kaikkea me aloimme olla entistä enemmän ratsukko, ja Elvis oli aina innoissaan töissä, välillä vähän liiankin innoissaan. Treenien ulkopuolellakin se yhtäkkiä rupesi kaverikseni, alkoi tulla tarhan portille vastaan eikä hoitotoimenpiteet olleet sen mielestä enää niin inhottavan tylsiä.

Syyskuussa se oli edelleen hyvä, mutta ei niin innoissaan kuin mitä aiemmin ja liikekin näytti hiukan erilaiselta. Päätimme yhdessä valmentajan kanssa käyttää sen klinikalla tsekattavana varmuuden vuoksi. Teivossa oikeasta etujalasta löytyikin yllätys hankositeestä, onneksi ei kuitenkaan varsinaista vammaa. Jalka ultrattiin ja siinä näkyi hiukan turvotusta, jonka takia saimme ohjeeksi työskennellä kuukauden ajan käynnissä. Sen jälkeen seuraavan kuukauden sisällä saimme palailla normitreeniin.

Ehdimme palatakin jo lähes normaaliin liikuntaan, kun jalka ärtyi uudelleen. Vielä toisella klinikkakäynnilläkään ei löytynyt muuta kuin ultrassa näkyvä pieni turvotus. Tällä toisella kerralla Elvis sai lyhyen kortisonikuurin ja jatkoimme muutamia viikkoja käyntiä ja pientä hölkkää. Jalka tuli nopeasti hyväksi, ja olimmekin taas pääsemässä jo työn touhuun, kun muutama viikko sitten tallilta soitettiin, että Elvis ähkyili.

Ähky saatiin onneksi hoidettua kotitallilla tehokkaan päivystävän eläinlääkärin toimesta, mutta ilmeisesti murheenkryyni oikea etujalka oli saanut osumaa. Elvis oli riehunut karsinassaan kovasti illalla siinä kohtaa, kun ähky huomattiin. Muutama päivä ähkyn jälkeen jalka turvotti ja oli lämmin, mutta parissa päivässä ahkeran kylmäyksen ja köpöttelyn jälkeen oireet katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.

Joulun paras lahja: aattoratsastus iloisella Elviksellä.
Pääsimme tuolloin jo hiukan ravissa työskentelemään.

Peukut siis pystyyn, että terveysongelmat olisi nyt selätetty, ja pääsisimme jatkamaan treenejä!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ei ollut meidän viikonloppu SM-kilpailuissa

Viime postausta kirjoittaessa odotin SM-kilpailuja luottavaisin mielin. Meillä oli ihan realistinen tavoitekin; päästä samaan tai piirun verran parempaan tulokseen kuin viimeksi. Viime vuonnahan olimme lopputuloksissa seitsemänsiä, mikä oli yllätys niin itselleni kuin taustajoukoillekin, sillä yhteistyötä Elviksen kanssa oli tuolloin takana se kutakuinkin neljä kuukautta. Luottavainen mieli ja ahkera treenaaminen eivät kuitenkaan tällä kertaa auttaneet.

Saavuimme Ypäjälle torstaina eli ensimmäistä osakilpailua edeltävänä päivänä. Ensin näytin Elviksen vet checkissä, joka sujui viime vuoden tapaan villisti ja vauhdikkaasti vesisateessa. Jos jotain hyvää Elviksen hölmöilyssä, niin jonottaa ei tarvitse, sillä riekkupetteri yleensä halutaan nopeasti pois muita hämmentämästä.. Vet checkin jälkeen kaavin itsestäni Elviksen roiskimat mutavellit pois ja suuntasimme takaisin sateeseen tekemään Riitan kanssa viimeistelytreenit. Elvis ei ollut kaikkein helpoimmalla tuulella, mutta sisulla ja pitkällä pinnalla sain sen lopulta toimimaan siihen suuntaan, mitä halusimme.

Perjantaina ratsastettiin ensimmäinen osakilpailu ohjelmana junioreiden joukkueohjelma ja sääkin oli onneksi siihen mennessä parantunut. Riitta oli apunani verryttelyssä. Aluksi tuntui ihan mielettömän vaikealta saada jalat kiinni kylkiin ja kontakti Elvikseen. Se oli koko ajan vähän jännittynyt ja ei päästänyt istumaan ympärilleen ollenkaan. Olimme kuitenkin varanneet verryttelyyn sopivasti aikaa, joten ehdin saada palikat järjestykseen ennen radalle menoa.

Radalle mennessä olikin tosi hyvä tunne, joka katosi taka-alalle, kun Elvis ensi töikseen aitojen sisäpuolelle päästyämme alkoi ehdotella erilaisia pysähdyksiä ja käännöksiä. Lähtömerkkiä odotellessa sain kuitenkin hyvästä tunteesta takaisin kiinni. Radan aloitettuani Elvis palasi jännä-moodiinsa säikkymään yleisöä, joka sitten johti venkoiluun ja laukkailuun vähän siellä täällä. Hetkittäin sain aina metsästettyä hyvän fiiliksen takaisin, mutta silti "too many mistakes", kuten eräs tuomareista hyvin kiteytti. Prosentteja yhteensä 59,351 ja täytyy sanoa, että otti aika rankasti päähän radan jälkeen. Kaikki ainekset olivat kasassa, mutta sitten homma kaatui yleisön pelkäämiseen. Siihen kuitenkin olin tyytyväinen, että sain radan tehtyä loppuun asti sekä estettyä pahimmat pomput ja loikat.

Tietenkään emme sillä tuloksella päässeet SM-finaaliin, joten lauantain lohdutusluokan ratsastin ajatuksella, että vähintään puolet edellispäivän virheistä piti saada pois. Niinpä siis perjantain jälkeen oli vain sisuunnuttuva miljoonannen kerran yhteiselomme aikana ja yritettävä ratsastaa vielä paremmin kuin perjantaina. Verryttelyssä Elvis kulki kuin eri hevonen, jännitys oli poissa ja se oli kanssani eikä haahuillut omiaan.

Ohjelmana oli junioreiden esiohjelma. Rata oli parempi kuin perjantaina, vaikka yksi munaus siihenkin mahtui, kun Elvis kolhaisi jalkaansa aitaan jäätyään hetkeksi kyseenalaistamaan apujani voltilla. Siitä se otti sen verran nokkiinsa, että laukkasi herne nenässään volttia seuraavan raviavon. Sen jälkeen pääsimme taas yhteisymmärrykseen, eikä muita tilanteita päässyt syntymään. Sillä esityksellä saimme 63,824% ja samalla täyttyi kevyesti tavoite virheiden puolittamisesta. Siitä huolimatta jäi kaivelemaan, että Elvis onnistui osumaan aitaan, mutta toisaalta tein parhaani enkä vain saanut sitä siinä hetkessä kuuntelemaan itseäni.


Koko reissusta jäi vähän kökkö maku, mutta tätähän se on, kun elävien olentojen kanssa urheillaan. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Itsensä syyttäminen ja ruoskiminen ei oikeastaan johda mihinkään, mutta pitää myöntää, että olen aika monta kertaa kilpailuiden jälkeen yllättänyt itseni harrastamasta sitä. Täytynee kuitenkin yrittää olla tyytyväinen parannuksesta, jonka lauantaina teimme, ja uskoa, että kova työ vielä jossain kohtaa kantaa hedelmää. Ehkä ensi vuonna, ehkä viiden vuoden päästä, mutta kyllä se sieltä kai joskus vielä tulee.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Etenee

Viime postauksen jälkeen Elviksen kanssa eläminen on sujunut suorastaan epäilyttävän mallikkaasti. Treenit ovat sujuneet kivasti ja tuntuu, että taas moni asia on auennut ihan uudella tavalla. Hevoseen saa kummasti paremman kontaktin, kun pistää jalat ihan aikuisten oikeasti kiinni ja pitää narut käsissään tarjoten tasaisen tuntuman. ;) Täytyy sanoa, että joka päivä jalkojen liimaaminen kylkiin ei ole hirmuista herkkua, kun salilla tehty edellispäivän jalkatreeni polttaa lihaksissa ja Elvis tekee kaikkensa pullistaakseen jalkani pois kyljistä.. Vastapainoksi on kuitenkin onneksi paljon niitä päiviä, kun Elvis antaa jalkojeni oikein imaista kylkiin kiinni ja kaikki on ihanan kevyttä ja helppoa.

Kilpailujenkin suhteen on alkanut sujua jo lupaavasti, vaikka toki edelleen on miljoona kilometriä kuoppaista tietä kuljettavana niihin tuloksiin, joita oikeasti haluaisin. Mutta kuten sanottu, matkaa niihin huipputuloksiin on vielä jäljellä, joten nyt täytyy olla iloinen siitä, että kuitenkin hitaasti (ja toivottavasti myös varmasti) niitä kohti etenemme.

13.5. starttasimme Hyvinkäällä "kotikentällä" vaativa B:10 -ohjelman. Se oli vähän erilainen kuin junnuohjelmat, joita pääasiassa olemme hinkuttaneet, mutta kivaa vaihtelua ehdottomasti. Riitta oli auttamassa verryttelyssä, missä keskityimme pääasiassa siihen, että pidin jalat kiinni ja käden hiljaa matalalla Elvistä turhaan häiriköimättä. Elvis jännitti jonkin verran ollen hidas, mutta radallakin omaa istuntaani miettimällä sain sen kuitenkin pysymään melko ratsastettavana. Isoa plussaa näissä kilpailuissa oli se, ettei Elvis riehunut radalla ja jännitys pysyi muutenkin aika hyvin kurissa, eikä se näkynyt ulospäin silmäänpistävästi. Vähän yllättäen sijoituimme viidensiksi prosentein 61,535.


21.5. kävimme Tampereella, missä ohjelmana oli junioreiden esiohjelma. Verryttelyssä ajattelin ahkerasti samaa kuin Hyvinkäälläkin ja lisäksi tsekkasin Elviksen reaktion pohkeeseen lähettämällä sen aina kulmista eteen muutaman askeleen verran. Radalla oli ehdottomasti parhain fiilis ikinä Elviksen kanssa, ei tullut ollenkaan sitä tuskaista tunnetta, että se hyytyisi paikoilleen. Päinvastoin, hetkittäin se liikkui vähän liikaakin, josta seurauksena oli muutamia jalkojen solmuun menemisiä, jotka toki laskivat pisteitä. Siitä huolimatta saimme prosentteja ihan mukavat 63,897, joilla olimme kovatasoisessa porukassa ensimmäiset ei-sijoittuneet.

Varsin aurinkoisissa tunnelmissa ollaan siis tällä hetkellä. Toivottavasti tämä tästä jatkuisi kehityksen nousukiitona kohti SM-kisoja, mutta jää nähtäväksi. Toistaiseksi ainakin voinee sanoa, että jes, vihdoin etenee!

Siedätysharjoituksetkin ovat jatkuneet, niissäkin edistystä!

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Alkukauden kisa-analyysia

Ihan ensimmäisistä kilpailuista helmikuussa Ypäjällä mainitsinkin jo ohi mennen tässä postauksessa. Ne kilpailut eivät olleet mikään järisyttävä menetys, mutta eivät mikään katastrofikaan. Sellainen varman päälle otettu kädenlämpöinen rata, missä kaikki sujui, mutta ei kuitenkaan ollut mitään erityisiä kohokohtia.

Sitten olikin traileriepisodin jälkeinen sairasloma, jonka jälkeen pääsimme radoille taas Ypäjällä Spring Dressagessa maaliskuussa. Kilpailut tulivat aika nopeasti saikun jälkeen, eli treenit ennen niitä jäivät vähäisiksi. Kilpailuissa ratsastettiin Future Cupin ensimmäinen osakilpailu ja hallimestaruus, joiden lisäksi kilpailut olivat myös NBCH-katsastus. Ensimmäisenä päivänä Elvis kyttäsi pääsiäispupukoristeita, jotka ilmeisesti uhkasivat syödä pieniä hevosia elävältä. Niinpä prosentit jäivät alas ja vielä alemmas niitä vetivät tuomarien melkoiset näkemyserot. Toisena päivänä Elvis ei enää kytännyt mitään, mutta heitti homman ihan lekkeriksi muuten vain. Kaikki mahdollinen, minkä vain voi rikkoa, meni rikki, joten sinäkään päivänä ei prosenteilla juhlittu ja emme päässeet kolmannen päivän küriin asti. Molempina päivinä verryttelyssä Elvis kuitenkin antoi hyvän tunteen selkään, joten jotain positiivista oli siinäkin viikonlopussa.

Koska emme päässeet sunnuntain küriin, osallistuimme silloin kotitallin harjoituskilpailuihin epävirallisesti viimeisenä muiden mentyä. Maneesiin tuotiin kaikennäköistä koristusta kukkapuskista laidoille ripustettuihin loimiin ja lisäksi saimme ihanan suuren yleisön, joka aplodeerasi ahkerasti. Aluksi Elvis oli aivan pöyristynyt, mutta rentoutui aika pian ja sain ratsastettua kaksi kertaa onnistuneesti joukkueohjelman läpi ilman pöllöilyä. Näitä ratatreenejä täytyy jatkossa tehdä säännöllisesti, että Elvis pikkuhiljaa lakkaisi välittämästä radan ulkopuolisesta elämästä.

Kauden kolmannet kilpailut olivat nyt vappuviikonlopun lauantaina Ratsastuskeskus Ainossa Järvenpäässä. Verryttelyssä Elvis tuntui hyvältä ja sopivalla tavalla sähköiseltä, samoin radalle menoa odotellessa. Radalle mennessä se vähän jännittyi, mutta pysyi ratsastettavissa. Kokeilin uutta lähestymistapaa radan kiertämisessä Sallan vinkkaamana. Aiemmin en ole ratsastanut suoraan päätuomaria kohti, mutta tällä kertaa hetken laitoja kierreltyäni tein muutaman kahdeksikon niin, että pääsin tulemaan keskilinjaa tuomaria kohti. Aiemmin alkutervehdys on ollut Elvikselle vaikea, mutta tänään se sujui ilman sätkyilyjä. Raviohjelma sujui kelvollisesti kokolailla muutenkin, seiskoja oli ilahduttavan paljon ja ainoa lievä hankaluus oli ensimmäisessä sulkutaivutuksessa, kun Elvis hieman horjahti tasapainosta ja en saanut sitä tarpeeksi nopeasti autettua. Käyntiohjelmassa Elvistä alkoi enenevissä määrin jännittää ja laukkaohjelman alkaessa se oli jo ihan kipsissä. Niinpä muutama kohta meni kokonaan harakoille, kun jouduin korjaamaan sitä takaisin pohkeen eteen. Laukkaohjelman muutamista onnistuneista hetkistä kuitenkin tuli seiskaakin, joten kunhan saadaan jännitys kuriin, alkaa tulosta toivottavasti tulla.

Tänä vuonna ei vielä ole T-paitakelejä näkynyt, saisi tulla jo kesä.

Seuraava viikonloppu onkin kilpailusta vapaa, jonka jälkeen meillä on tiedossa kolmen viikonlopun putki. Näin ehditään vielä saada ratoja alle ennen SM-kilpailuja, jotka ratsastetaan Ypäjällä Finnderbyn yhteydessä kesäkuun alussa.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Malttia, malttia

Elviksen jalka parani onneksi ilman suurempia takapakkeja, tai ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä *kop kop*. Nyt se on siis palannut normaalien treenien pariin, tämä viikko on jo toinen tavallinen treeniviikko. Perusasioiden parissa puurretaan edelleen, niistähän ei ikinä voi liian hyviä tulla, ja meillä sitä parannettavaa on vielä aivan valtavasti.


Tänään Riitta oli pitämässä meille kotitallilla tunnin. Oikeastaan koko tunnin etsimme rentoutta ja sellaista tilannetta, jossa pääsisin muokkaamaan Elvistä mieleni mukaan. Meillä herkästi tulee erimielisyyksiä, kun pyydän ja Elvis ei oikein ymmärrä tai pysty toteuttamaan asiaa, jolloin pyydän enemmän ja kierre on valmis. Niissä tilanteissa Elviksen temperamentti tulee esiin, eikä hommasta sitten enää tule mitään tai jos tulee, niin ei ainakaan parasta mahdollista. Itselläni on siis peiliin katsomisen paikka (sinnehän sitä aina hevosten kanssa saa katsoa, jos menee pieleen...), pitäisi luopua täydellisyyden tavoittelusta ja malttaa edetä pienin askelin. Totta kai tiedostan, että Roomaakaan ei päivässä rakennettu, mutta silti on yllättävän vaikeaa olla tyytyväinen siihen "tavalliseen" ja "ihan ok" -suoritukseen, vaikka se juuri tässä hetkessä olisikin se, mistä pitäisi iloita. Siitähän se lähtee, ensin on rento ja tasapainoinen "ihan ok", ja lopulta treenin myötä sen hyvän, vahvan pohjan päälle voi rakentaa sen täydellisen suorituksen, missä on kaikki mitä toivoa voi.

Malttia kaivataan myös siihen, että rauhassa pienin avuin korjailen Elvistä sellaiseksi, miksi sen haluan tulevan, sen sijaan, että yrittäisin yhdellä kertaa saada siitä sen täydellisen, upean ja mahtavan. Eihän kuvanveistäjäkään voi kerralla paukauttaa kivestä veistosta, vaan se pitää ajan kanssa naputella. Jos yrittää yhdellä isolla napautuksella saada kaiken kohdilleen, kivi vain murtuu ja joutuu aloittamaan alusta koko työn.


Ja täytyy sanoa, että kannatti päästää irti liiasta perfektionismista. Kun maltoin olla tyytyväinen pieniinkin onnistumisiin, enkä pyytänyt liikaa, tuli Elviksestäkin ihan kuin eri hevonen. Se suorastaan innostui työskentelemään kanssani, ja varmaan ekaa kertaa ikinä aloimme muistuttaa ratsukkoa kahden erillään kimpoilevan hyypiön sijaan. Tietysti edelleen oli - ja varmasti jatkossakin on - ajoittain ongelmia löytää se, mikä on liikaa ja mikä liian vähän. Elviksessä on vähän kuin kaksi hevosta, toisaalta se osaa pullistaa itsensä omaan kuplaansa ja olla reagoimatta, mutta toisaalta se toimii herkillä hipaisunäppäimillä. Taas voi siis todeta, että eikun lisää treeniä vain, niin eiköhän taas päästä yksi pykälä eteen päin. Nyt alkaa taas näkyä valoa tunnelin päässä, mutta jää nähtäväksi, onko se oikeasti valoa vai pelkkä juna. ;)

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Hepun sunnuntaihuvittelut

Sunnuntaina olin jo sen verran terve, että ajelimme poikaystäväni kanssa Heppua moikkaamaan Hyvinkäälle. Oli jo korkea aika mennäkin, sillä tässä on ollut useampi viikko peräkkäin, kun en ole päässyt rapsuttelemaan ja lahjomaan Heppua herkuilla kiireiden takia. Herkkuja se ei kyllä tarvitsisi, pihaton heinäbaari on tehnyt tehtävänsä ja Heppu näyttää lähinnä jumppapallon nielaisseelta.. Kauhean pörröinenkin se on nykyään, mutta sama vanha kunnon suosikkiponi silti.

Maneesissa Hepulla oli vähän ikävä sen kavereita, mutta silti se teki töitä tarmokkaasti. Aluksi jumppailin sitä väistöillä ja taivutuksilla sekä tein siirtymisiä saadakseni sen kuulolle. Perusjuttujen kanssa löytyi nopeasti tutut yhteiset sävelet, joten päätin sitten kokeilla muistuvatko sulut ja vaihdot yhä mieleen. Yksittäisinä nekin sujuivat sukkelasti, hetkittäin vähän liiankin sukkelasti. Suurinta innostusta herätti kuitenkin videolla näkyvä junioreiden joukkueohjelma, jonka extempore-meiningillä ratsastin, kun yksittäisenä kaikki sujui niin näppärästi. Ei ihan kisakelpoista menoa ainakaan takaosa- tai pikemminkin napaosakäännösten ja ylimääräisten kevätjuhlaliikkeiden puolesta, mutta ainakin meillä oli hurjan hauskaa!

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Huoleton on hevoseton

Tällä kertaa ei kyllä mennyt kisakauden aloitus lähellekään putkeen.. Ensimmäisten kisojen suhteen meni lähes putkeen, harmillisesti vain jäimme kv-kvaalirajasta sen verran, ettei tavoitteena olleisiin Ypäjän kv-kilpailuihin ole asiaa. Oikeastaan se ei edes harmita enää, sillä emme sinne kuitenkaan olisi päässeet, sillä viime viikon treenireissulla Hyvinkäälle Elvis päätti riisua takasuojansa trailerissa. Suojien lisäksi osumaa sai myös toinen takajalka, joten treenit Riitan kanssa jäivät väliin, kun suuntasimme Heponiityn maneesin sijaan viereiselle klinikalle. Joten vaikka kilpailujen jälkeen ottikin pahasti päähän kvaalirajasta jääminen, se on tällä hetkellä aika pieni murhe. Kisoja tulee ja menee, eikä se kuitenkaan mikään kauden päätavoite ollut. Se on vasta edessä ja nyt keskitytään vain siihen, että molemmat olemme silloin kunnossa ja täydessä terässä.

Klinikalla jalka putsattiin ja tikattiin sekä siitä otettiin varmuuden vuoksi myös nivelnestenäytteet, jotka onneksi olivat puhtaat. Vaikka haavat loppujen lopuksi olivatkin odotettua harmittomammat, tuli sairaslomaa silti ainakin kolmisen viikkoa. Todennäköisesti menee pidempäänkin, sillä eilen isompi haava vaikutti vähän tulehtuneelta. Tähän asti haava on näyttänyt hyvältä, mutta luultavasti penisilliinikuurin loputtua se nyt sitten alkoi märkiä. Oma eläinlääkärimme on kuitenkin pian tulossa tsekkaamaan tilanteen, joten pidetään peukut pystyssä, ettei sairasloma kauheasti pitenisi. Elvis on ainakin tähän mennessä kestänyt lepoa yllättävän hyvin, mutta eiköhän se jossain kohtaa ala kyllästyä sairastarhassa nököttämiseen. Toivottavasti se siis pääsisi pian edes kävelemään ja normaalikokoiseen tarhaan.

Elvis sairastaa tyylillä, se on kokeillut vihreän lisäksi jo punaista ja kirkuvan pinkkiäkin sidettä. ;)

Onneksi Elviksen sairasloman ajaksi näyttäisi järjestyneen ratsastettavia hevosia; maailman mainioin Heppu ja sen lisäksi satunnaisia muita. En kuitenkaan ole pahemmin päässyt ratsastamaan muista oheistreeneistä puhumattakaan, sillä olen itse sairastanut jo melkein viikon sitkeää flunssaa. Taudin sopisi alkaa hellittää, sillä alkaa olla jo melkoisen kova hinku takaisin hevosen selkään ja muutenkin urheilemaan.